Maria (is) Strong

Blogi elämästä MS-taudin kanssa --- A blog about life with MS

Kauas keinotekoisesta - Away from the artificial

lauantai 17. helmikuuta 2018
(Scroll down for the English summary)


Olo on ollut melko seesteinen tämän viikon ajan. Jalkojen toimintakyky vaihtelee päivittäin huonosta kohtalaiseen. Kävelymatkojen pituudelle ei kannata hurrata. Uupumus tulee jo parin sadan metrin jälkeen. Mutta ei se mitään. Edistymistä se on pienikin matka. Olen levännyt silloin kun uupumus lyö läpi. Olen ottanut hiljoksiin. Jaksottanut tekemisiä. 


Suurin syy kuitenkin siihen seesteiseltä tuntuvaan oloon on jonkinlaisen hiljaiselon eläminen kotona tössytellen sekä viettäen hyvin vähän aikaa netissä. Ärsykkeiden vähentäminen tekee todella hyvää pääkopalle ja terveydelle. Helppohan se on puhua kun voin viettää vaikka koko päivän neljän seinän sisällä ja rajoittaa sosiaaliset kontaktini omaan perheeseeni. Ehkä juu, mutta itselle ne luonnolliset ihmiskontaktit ei ole se iso paha. Kaikki tämä keinotekoisuus on se, joka kiristää päätä. Onneksi sen vähentäminen ellei jopa eliminointi omasta elämästä hoituu varsin helposti. 

Rauhallista viikonloppua kaikille. 
(Kuvat otettu tämän viikonlopun Oulun porokarnevaaleilta. Karnevaali on ehkä turhan mahtaileva nimi tapahtumalle, mutta lapsista oli mukavaa istua poron vetämässä reessä). 


________________________________________________________________________________
The English summary: 
There has been almost a feeling of serenity this week. My legs are not feeling particularly great. Varies from rubbish to so-so. The distance I can walk is nothing to write home about. I get fatigue after few hundred metres. Still even little bit of progress is still a progress. I have been resting when I need to. I have been taking things slowly. Paced myself. 

Biggest reason for the serene feeling is somewhat life of a loner. Just pottering around home and spending as little time as possible online. Reduction of stimuli does wonders to overall health. 
Sure, it is easy to say that when I can spend  at the moment the whole day inside and limit my social contacts just to my family. Maybe yes, but for me contact with other people is not a negative stimuli (or not much). It is all this artificiality of modern life that makes my head hurt. Luckily it is easy to reduce it or even eliminate it  from one's life. 

Wishing nice & calm weekend for you all.

(The photos were taken from Oulu reindeer carnival which is this weekend in my home town. Carnival is rather grand name for this little event but at least the children enjoyed again the reindeer sleigh. )

Kun myötätuntoa ei riitä itselle - When there's not enough compassion left for yourself

maanantai 12. helmikuuta 2018
(Scroll down for the summary in English)

Maailmassa on 7,6 miljardia ihmistä. Niistä kukaan ei voi tietää, miltä toisesta tuntuu.  Vanhempanakaan me ei oikeasti pystytä tietämään, miltä pienestä lapsesta tuntuu. Vauva-aikana se on täyttä arvailua ja vaihtoehtojen eliminointia yleensä siitä märästä vaipasta ja nälästä aloittaen. Empatia on eri juttu, mutta toisen kokemuksia ei kukaan muu pysty elämään ja tuntemaan. Ei edes saman sairauden kanssa elävä, ei asiaan perehtyneet terveydenhuoltohenkilöstön edustajat. Ei edes oma perhe. 

Jostain syystä unohdan sen. Kukaan kuin minä itse ei tiedä, mitä minä käyn läpi ja milla tavalla MS-tauti tänään ilmenee. Kukaan muu kuin minä ei tiedä, kuinka väsynyt tänään olen. Kukaan muu ei voi kokea sitä tunnetta, mikä jalkoihini tulee muutaman askeleen jälkeen. Sinnillä, sinnillä. Turvallisemman tuntuiselta vaihtoehdolta on vain haistaa ulkoilmaa ovelta kuin lähteä ulos kävelemään. Kyynärsauvojen kanssa käveleminen tuntuu tukevammalta kuin niitä ilman. Ei kai jalkojeni tilanne ole ihan oikeasti niin huono, että tarvitsen sauvoja? Tätä minä ainakin itseltäni kyselen. 


Sisäisen myötätunnon puute vaikuttaa paljon siihen, että epäilen itsekin omia kokemuksiani sairaudesta. Joudun itsekin epäilemään fuskaanko. Huijaanko, että fatiikin vuoksi päivän ohjelmana on nukkuminen? Liioittelenko? Jalat tuntuu parin askeleen jälkeen siltä, kun olisin juossut ne  jo maitohapoille. Kuvittelenko? Analysoinko liikaa? Tuntuu, että muille täytyy todistella, että kyllä asia näin on. Vain todistelenko vain itselleni? Ehkä se on vain päänsisäisen julmurin oikeussali, jossa minun pitää päivä toisensa jälkeen olla todistamassa tilanteeni todenperäisyyttä. Muiden äänensävyt, katseet ja kommentit antavat yleensä hyvää aineistoa minun syyttäjälleni. Omaa puolustusasianajajaa ei ole vielä paikalla koskaan näkynyt. 


Ehkä itseä olisi hyvä kuitenkin katsoa joskus kuin toista, ainoastaan sillä bonuksella, että minä todellakin tiedän, mitä käyn läpi. Se on oikeastaan aika sydäntäsärkevää. Ei se, että minulla on ms-tauti vaan se, kuinka armoton olen itseäni kohtaan vielä senkin kanssa. 
_______________________________________________________________________________
Summary in English:

There are 7,6 billion people in the world. No-one else knows what you are going through. Empathy is another matter but still, no one can live your unique experiences in life. Not someone with same illness as you, not health professionals. Not even your family. For some reason, I forget that so often. Only I know what I go through on daily bases. No-one know how fatigue I am today. Only I feel my legs getting the same tiredness as you'd get after running till you drop. Mine just happens after few steps. Walking with crutches feels much safer than without but are legs really that bad that I need walking aids? That certainly is something I question. 

The lack of inner compassion makes even me to doubt myself and my experience of my illness. Am I just cheating? Cheating my way out of (house)work with fatigue. Am I exaggerating the problems with my legs? I feel I need to keep on convincing everyone that I am not well. Or am I trying just to convince myself? Maybe it is the cruella in courtroom inside my head to whom I have to prove my case day after day. Tone of  other people's voices, their comments and looks gives a lot of great material for my prosecutor and I am still waiting for my defence attorney. 

Maybe I should look at myself with the eyes of someone else, with the difference that I do know what I go through. It is quite heartbreaking. Not that I have MS but how merciless I am towards myself even with it.

Elämä ilman odotuksia - Life without expectations

maanantai 5. helmikuuta 2018
(Scroll down for the English summary)

Viikonloppu oli aikamoinen. Eilen uupumus veti kropan veteläksi spagetiksi. Silmiä ei meinannut pystyä pitämään auki. Puolison flunssa veti heikoksi ja kuopus alkoi eilen kuumeilla. Ainoa, joka meidän taloudessa pysyi hyvin tolpillaan oli esikoinen. Ja onneksi meillä on varsin reipas esikoinen.


Eilen tuli monta kertaa inhottava olo. Kaikki kaatuu ja tästä ei selvitä. Juu-u, maalaan piruja aika runsaalla kädellä aina seinille. Kaikki menee kuitenkin ohi. Voi kun oppisin sen, että tilanteeseen kuin tilanteeseen ei saa mennä minkäänlaisten odotusten kanssa.Odotuksista seuraa usein pettymys. Itse olen huomannut, että odotusten kanssa ei oikeastaan pysty edes nauttimaan mistään kunnolla. Se johtuu varmaan siitä, että tarkkailen tilanteita jännittyneenä ja seuraan kohtaavatko ne odotusteni kanssa. Harvoin kohtaavat. 

Tilanteen ollessa jo valmiiksi epämiellyttävä, odotusten siitä, millaista tilanteen, päivän ja elämän pitäisi olla luo hyvät puitteet henkilökohtaiselle katastrofille. Siitä kai ahdistus ja masennus pitkälle johtuu. Näin on ainakin omalla kohdallani. 


Itse otan elämän turhan vakavasti niiltä osin, missä sen pitäisi antaa vain olla ja tulla. Lipua ohi. Jos tarkkaan miettii, niin hyvin pieni osa meidän päivästämme on jollain tapaa merkityksellistä tulevien päivien kannalta. Monet asiat voi tehdä suurinpiirtein ja silti elämä jatkuu. Tai siltä ainakin näyttää kun omat voimavarat loppuu. Elämä jatkuu.


Jotain on kuitenkin saatu tänään aikaiseksi. Kroppa tuntuu pikkuhiljaa heräävän eloon, vaikka jalka ei kaksisesti nouse ja tasapaino heittää. Parin päivän ruokaostokset on tehty ja täytetty kaksi nettilomaketta. Toinen Kelaan ja Kevaan. Tänään nuo kuvan pienet varpaat on kuumeessa peiton alla, mutta tänään voisi illalla paistaa banaanilättyjä lohturuoaksi.

______________________________________________________________________________
Summary in English: 
Our weekend was quite horrid. Yesterday my body was like a cooked spaghetti and it was quite a task to keep my eyes opened. Hubby was ill with flu and yesterday our littlest one's temperature went up. Only one still standing was our oldest child and he was very helpful.

Yesterday's overall feeling was misery. Everything is falling and we will not make through it. Yes, always making things worse than they actually are. Everything will pass. How I wish I would remember that in any situation: expectations equals disappointment. I have noticed that when I go into situations with expectations I cannot even enjoy myself. I usually observe situations with tension whether they meet my expectations. They rarely do. When a situation is already uncomfortable one my bad expectations with it usually means personal disaster. I suppose that is where anxiety and depression comes from.

I take life too seriously, at least in things that I should just go by. Very few things in our every day life holds such a significant meaning that it has great value to our future.

I have manage to do few things today. Body seems to be reacting to cortisone even if my walking is so-so and balance is bit off. I've done grocery shopping for few days and filled few forms online for benefits. Today those little toes of my littlest one in the photo are under a duvet ill with high temperature but as on Saturday morning, I might have enough energy later on to make banana pancakes (just eggs and mashed banana). Little bit of comfort food makes any day better. 

Kehnoja kuulumisia - Not so great news

perjantai 2. helmikuuta 2018


(Scroll down for the English summary )
Jalkojen toimintakyky meni alkuviikosta olemattomiin. Heti kun nousin seisomaan, jalat alkoivat täristä väsymystä. Muutama kymmenen metrin matka kävellen meni irvistellen ja maanantaina jouduin ottamaan kepin kaveriksi. Tiistaina menin päivystykseen ja sieltä neljän tunnin odottelun jälkeen osastolle kortisonipulssiin. Kortisonipulssi on kolmen päivän kuuri, jossa jokaisena päivänä tiputetaan gramma solumedrol kortisonia suoneen. Kortisonipulssi ei sinänsä paranna mitään, mutta saattaa nopeuttaa toipumista. Aiemmin kortisonipulssin teho on tuntunut nopeasti. Nyt ei ole niin. Se luo pelkoa sisimpän. Mukavana lisänä tälle viikolle on ollut, että samaan aikaan kun itse olin sairaalassa on puoliso ollut 39 asteen kuumessa. Onneksi tukiverkosto on kunnossa, että hommat ovat rullanneet niin kuin yleensä.


Pääsin eilen illalla kotiin pään ja selän magneettikuvauksen jälkeen. Kuvissa ei näkynyt uusia muutoksia. Itselle on edelleen hieman epäselvä, että onko tämä sitten relapsi vai mikä. Lääkärit ovat nyt useampaan kertaa väläytellyt mahdollisuutta siitä, että ms-tauti saattaa olla toissijaisesti etenevä aaltomaisen taudin sijaan. Sitä ei kuitenkaan näytä muuta kuin aika. Ja odottavan aika on aina pitkä.

Eli samalla lääkityksellä jatketaan. Tänään kävin hakemassa kyynärsauvat. Rollaattorilla ei oikein pääse lumisilla teillä ja keppi tuntuu liian huteralta kävelykaverilta. Olo on jotenkin kamalan lohduton. Jaloissa on kovat hermokivut, pää on kummallisen tuntuinen kortisonin vaikutuksesta ja itku on herkässä.

Tästäkin selvitään. Tämäkin menee ohi. Tämä on vain elämää. 
________________________________________________________________________________
In English: My legs didn't want to co-operate anymore in the beginning of the week. As soon as I stood up, my legs started to shake and felt tired. I was able to walk 20 odd metres with a push and Monday I had to start using walking stick. On Tuesday I went to A&E to see the on call neurologist. After 4 hours I was on the ward having first infusion of the 3 day high dose cortisone. The cortisone does not really heal anything but may speed up the recovery. It has worked really well before but this time I haven't seen as much improvement as I would've wished. It makes me anxious. On addition for me being in hospital my husband has been ill with temperature on 39C. I am so grateful that we have great support from my family and everything has been going smoothly. 

I came home yesterday evening after having new head & spine MRI. There were no new changes. It is bit unclear to me at the moment am I going through a relapse or is this something else. The doctors have now said few times to me that there is a chance that I have secondary progressive MS instead of relapsing and remitting. Only time will tell which it is. I do not deal very well with waiting.

My treatment carries on as before. Today I went to get crutches. Walker does not move very smoothly in the snow and stick feels to flimsy at the moment. I feel inconsolable and teary. I got nasty nerve pains on my legs and head feels weird due to the cortisone. 

But I'll get through this. This too shall pass. It's only life.

Aika luovuttaa

lauantai 27. tammikuuta 2018
(Scroll down the text for the English summary)

Tuntuu, että on aika luovuttaa. Tauti on niin kamalan raskas ja voimat alkaa loppumaan. Harjoittelen hetkessä elämistä ja on se tuottanutkin tulosta. Olo on valtaosan ajasta rauhallinen. Tämä on mitä on. Silti, tilaa kehittymiselle on. Luovuttaminen ei nimittäin ole huono asia. Ei silloin, kun me taistellaan tuulimyllyjä vastaan. Eihän tämä tauti ole vihollinen, vaikka se johtuu kun oman kropan puolustumekanismi tuhoaakin sitä. 


Päivät ovat hankalia silloin kun tauti kiukuttaa. Silloin kun tekee mieli näyttää, että kyllä minä pystyn. Päivät ovat hankalia kun en halua hyväksyä, että mukana matkalla on elämän läpi kaveri nimeltä multippeliskleroosi. Se aiheuttaa minulle toimintakyvyn alenemista ja jokainen päivä on aikaisempaa enemmän arvaamaton. 

Huomaa, etten pidä itsestä tapeeksi hyvää huolta. En lepää silloin kun pitäisi, en ole jaksanut käydä kuntosalilla joulutauon jälkeen (tähän laitettakoon huomio, että kuntosalilla ei revitä rautaa. Tehdään pienillä painoilla toistoja ja pidetään liikuntakykyä yllä). Kaiken lisäksi olen edelleen lääkevastainen. Lykkään pillerin ottoa niin kauan kuin mahdollista. En halua. Tyhmästä päästä saa kärsiä koko kroppa.


Tänään aloitin kokeeksi lääkärin määräämän Ephedrine lääkkeen, jos sillä saisi helpotusta fatiikkiin ja jalkojen oireiluun. En olisi halunnut. Kamalan kallis lääke ja epäilen jo valmiiksi sen toimivuutta. Perhe omia vanhempia myöten ovat suostutelleet, että kokeilisin lääkettä. Kyllähän se tyhmäkin tajuaa, että jos on lääke, jolla saa helpotusta toimintakykyä haittaaviin oireisiin, niin sitä kannattaa kokeilla. Taidan olla tyhmääkin tyhmempi. Tai vain jääräpää. 

Ensimmäisen lääkkeen jälkeen pää tuntuu hassulta. Väsyttää, mutta toisaalta ei. Olen tänään kirjoittanut tiivistelmät paristakymmenestä viimeisimmästä blogipostauksesta englanniksi. Asia, joka olisi selvästi kannattanut tehdä blogin alusta saakka. Enää sata jäljellä. Tämänpäiväinen urakka on kyllä osoittanut, että uusi lääke nostaa vireystilaa. Jotain hyvää siis. 

Tänään päätän luovuttaa itseni ja hyvinvointini laiminlyönnin. Tänään päätän luovuttaa lääkevastaisuuden. Tänään päätän luovuttaa tautia vastaan taistelemisen. Niin, joskus luovuttaminen on hyvä asia.

_________________________________________________________________________________
English summary " It is time to give up":I feel it is time to give up. This illness is so hard and I do not have much strength at the moment. I practice living in the moment and have done some progress in that. Most of the time I am calm. This is what it is. Still there is room for improvement. You see, giving up is not bad thing. Not when we are fighting against windmills. This illness is not my enemy even if it caused by my immune system attacking my body. It is time to give up neglecting myself. It is time to give up being against medication which helps me. Today I started as a trial Ephedrine medication to see whether it will help my fatigue and legs. It required my whole family to persuade me to start it. After one tablet I feel odd. Tired but not tired. Today I have done English summaries of around 20 blog posts. Hundred to go. This proves that the new medication works at least a bit (sadly not to the quality of the translations...)

Kauhea ketutus, räkäitkut ja tumma turkoosi

torstai 25. tammikuuta 2018
(Scroll down for English summary)
Tänään huomasin yhden päänsäryn aiheuttajan. Räkäitkut. Kai kaikki tietää ne. Ne itkut, jossa itkettää niin paljon, että ei ehdi hakemaan nenäliinaa rään juostessa jo ylähuulelle. Toiselta nimeltä ne rumat itkut. 

Miksi tänään itketti? Ketutti niin mahdottoman paljon, että se purkautui ulos itkuna. Maanantain postauksessa kerroin, kuinka vointi oli alkanut mennä alaspäin. Se alamäki jatkui. Eilen nukuin melkein koko päivän. Illalla aloin tyhjentää astioita astianpesukoneesta. Kahden lautasen jälkeen oli pakko luovuttaa. Sen verran kovaa uupumus oli. Jaloissa alkaa tuttu väsymyksen tunne ja tärinä muutamien metrien matkan jälkeen. Eli taas päivystykseen. Sen enempää en siitä reissusta kerro, kuin että sen seurauksena tämän päivän fiiliksinä on ollut epätoivo, suru ja ketutus. Onneksi niissä ei kuitenkaan ole päässyt kovin kauaa vellomaan, koska nukuin kolmen tunnin päiväunet. Näin hyvin eläviä unia. Manasin pois pahoja henkiä kartanosta, jonka olin jostain syystä saanut haltuuni. Ehkä tuo kuvaa hyvin unen aikaista aivojen puhdistamista ja tunteiden käsittelyä.



Sairaus ei ole ainoa asia, joka tuottaa hetkittäistä ahdistusta. Pitkäaikainen sairaus ja sen aiheuttama epävarmuus työkyvystä. Niiden aiheuttama taloudellinen tiukkuus pyörii usein mielessä. Toisaalta huonomminkin voisi mennä. Tässä taas pääsemme siihen hetkessä elämiseen. Mikä tässä hetkessä on huonosti? Päätä hieman kolottaa ja olo on väsynyt? Mikä on hyvin? Meidän perheellä on katto pään päällä ja olo kylläinen miehen kokkaaman ruoan jäljiltä. Lapset ovat terveitä ja syötävän suloisia. Ja se minun mies... maalasi olohuoneen seinän ja laittoin valokuvahyllyt paikoilleen sen lisäksi, että halaa pitkään ja sanoo, että kyllä tämä tästä. Oikeassahan mies on. Kyllä tämä tästä.


Ja hei. Sain vihdoin ja viimeinkin aikaiseksi avata Instagram-tilin blogille. Instagramiin löytyy linkki blogin yläreunasta ja tästä. Käykäähän klikkaamassa "seuraa". 
_____________________________________________________
Summary in English of " Peed of, ugly cry and teal coloured wall": Yesterday I cried. The ugly cry where snot is running down to your lip where you just don't have time to get a tissue. I am feeling so angry and frustrated that the feelings just came out as a big cry. As I told on Monday, my legs started to feel increasingly weak. I was trying to empty the dishwasher. I had to quit after two plates. It was too exhausting for me. Fatigue and weakness of legs have returned and symptoms are as bad as last summer. I went to see the on call neurologist to A&E. Not going say more about that. I just feel hopeless, angry and sad. 

On top of the illness, financial instability has been lot on my mind. Chronic illness and uncertain future of my ability to work has caused very tight budget in our household. The again things could be worse. We just finished lovely meal cooked by my husband. We have roof over our head. Our beautiful children and healthy and my lovely husband... he painted our sitting room wall and put up picture shelves. And he hugged me tight saying everything will be ok. And you know what. Everything will be ok.

Do follow my blog on instagram: @mariaisstrongblog


Onko elämä meille jotain velkaa?

tiistai 23. tammikuuta 2018
(Scroll down for English summary)
Maanantai meni vaakatasossa. Sunnuntaina jaksoin hyvin, mutta eilen kroppa vaati lepoa. Uupumus tuntuu siltä, kun raajoihin olisi kiinnitetty kymmenien kilojen lisäpainot. Suihkussa käynti tuntuu ajatuksena ihanalta, mutta shampoon vaahdottaminen hiuksiin vie viimeisetkin voimat. Eilen huomasin myös raajojen jäykkyyden lisääntyneen. Tänä aamuna en meinannut saada käsivarsia normaaliin tapaan suoriksi vaan ne suoristuivat hitaasti ja kivun kera. Tätä ei olekaan aiemmin ollut. Otan jo jäykkyyden eli spastisuuden hoitoon tabletin iltaisin ja aamuisin. Jotain tehokkaampaa täytynee saada. 


Kaikesta huolimatta yritän. Yritän olla muutakin kuin lahna peiton alla makaamassa. Yritän edes vähän. Ehkä enemmän itseni kuin perheeni vuoksi. Yritän laittaa itsesäälissä vellomisen takavasemmalle ja tehdä silloin tällöin jotain, mikä hyödyttää perhettäni. 

Tänään pelasimme kuopuksen kanssa aamupäivällä muistipeliä. Siitä seurasi itselle taas ahaa-elämys. Kolmivuotias ei ole kovin hyvä häviäjä. Tietenkin äiti häviää koko pelin. En kykene aiheuttamaan niin suurta mielipahaa pienelle, että veisin voiton. Kolmivuotiaalle on jo kova paikka, kun äiti löytää yhden parin ja saa heti perään uuden vuoron. Vaikka kuinka yritän jutella siitä, että aina ei voi voittaa ja ei saa suuttua, jos toinenkin onnistuu, menee ne puhelut kuuroille korville. Niin kai se menee meillä aikuisillakin, mitä elämään yleensä tulee.


Meillä (ainakin minulla on ollut) yleisolettamus, että elämä olisi jollakin tavalla velkaa meille. Velkaa onnellisuuden ja voittamisen suhteen. Eihän kenelläkään voi mennä huonosti kovin pitkään? Jossakin vaiheessa kaikki kääntyy voitoksi?

Näinhän ei ole. Elämä ei ole meille mitään velkaa. Olemme varsinkin länsimaissa jokseenkin tuudittautuneen siihen illuusioon, että elämässä menee kuitenkin lopulta hyvin. Moneen vakavaan sairauteen löytyy hoito ja parannus. Hoito, jota ilman sairaus olisi kuolemantuomio. Työtön saa loppujen lopuksi mukavan, hyväpalkkaisen ja pysyvän työpaikan. Eronnut ja karannut löytää viimeinkin sen unelmiensa prinssin tai prinsessan ja elää rakkauden huumassa elämänsä loppuun saakka. Ei...aina ei näy käy. Jonkinlainen optimismi lienee hyvä olla hihassa, että ei katkeroidu, mutta mitä jos elämä ei annakaan sitä "onnellista loppua", miksi me länsimaissa sen ajattelemme? Mitä sen jälkeen? Mitä jos elämä ei koskaan maksa meille velkaansa takaisin, että jossakin vaiheessa murjoi meitä ankaralla kädellä?


Kroonisen sairauden kanssa tuo ajatus on konkretisoitunut. Onhan sitä ollut ala- ja ylämäkeä aiemminkin elämässä, mutta tähän tautiin sopeutuminen on ollut rankinta tähän astisessa elämässä. Siltä ainakin tuntuu. MS-tautini on aaltomainen: välillä vointi on hyvä, välillä irvistellään toimintakykyä haittaavien oireiden kanssa. Jotkut oireista on tullut jäädäkseen ja niistä saa vain silloin tällöin pienen tauon. Muuten ne muistuttavat päivittäin taudista. Tämä ei lähde koskaan pois. Jonkin verran vointinsa eteen pystyy vaikuttamaan, mutta tauti on ja pysyy, sekä saattaa minusta riippumattomista asioista aikanaan muuttua eteneväksi. Elämä ei jakanut kovin kaksisia kortteja minulle tässä suhteessa, mutta ei sen tarvinnutkaan. Elämä on. Ei muuta.

En usko, että elämästä tarvitsee ottaa kaikkea irti, siinä mielessä, kuten se usein ajatellaan. En usko, että elämässä tarvitsee kokea paljon, nähdä maailmaa, edetä uralla ja menestyä. Huomaan entistä enemmän jokainen päivä, että ainoa asia, johon meillä jokaisella on oikeasti mahdollisuutta vaikuttaa on oman sielun (mielen) rauha. Elämänkään kanssa ei tarvitse kamppailla siitä, kumpi voittaa, kun ottaa kaiken tyynen rauhallisesti, mitä se eteen tuo. Ja tätä minäkin yritän opetella.
_________________________________________________________________________________

Summary in English of " Does life owe us something?" : Does life owe us something? That is what we in Western Countries seem to think. After life has been harsh on us, we think that surely it will eventually be extra kind to us. There is a cure to many illnesses that without it would be death sentence.The unemployed will eventually get well paid and permanent job. After leaving the mediocre partner you will surely find the person of your dreams and live happily ever after. Not always the case.  Some sort of optimism I suppose is good to have to prevent bitterness but what if life just does not give us our happy ending? What then?

This thought with chronic illness has become reality. There is a chance that the remitting and relapsing MS will become progressive. Life did not deal a winning hand when it comes to my health but the again, it did not have to. Life just is. The only thing in this uncertain life is just take it as it comes. That is something I am learning to do.