Blogi elämästä MS-taudin kanssa --- A blog about life with MS

Alkupisteessä

sunnuntai 28. toukokuuta 2017
Minulla on monia vuosi jossain takaraivossa etiäinen, että jos joku vakavampi tauti iskee, niin se on MS. Pessimisti usein maalaa piruja seinille, mutta tämä etiäinen näyttää käyvän todeksi. Lukuunottamatta viime viikon maanantain hysteeristä itkutuokiota päivystyksestään kotiuduttuani, en ole itkenyt. Olo on melko rauhallinen, vaikka syvissä vesissä sisälläni kuohuu.

Päivystyksen neurolääkärin pahoittelut pään magneettikuvan tuloksista jätti valtavan määrän kysymyksiä, joiden vastauksia joudun odottamaan pisimmillään kuukauden. Silloin varmistuu myös diagnoosi, jota varten päivystyksessä otettiin ennen kotiinlähtöä likvornäyte. Vaihtoehtona on MS tai joku muu neurologinen sairaus: joka on tehnyt aivoihin muutoksia ja joka vie jalat alta.

Kaksi viikkoa sitten minulla lähti ensin jalkapohjista tunto, joka eteni päivässä koko jalkojen ihon tunnottomuuteen ja vähän yli viikko sitten jalkojen voimien häviämiseen.

Vietin kotona nukuttua yötä lukuunottamatta kaksi päivää päivystyksessä. Olin tuntia ennen puutumisoireiden alkua nitkauttanut selkäni ja ajattelin itsekin oireiden liittyvän jotenki siihen. Alaselän magneettikuvassa ei näkynyt oireille selitystä. Eikä seuraavan päivän rintarangan ja kaulan kuvaus osoittanut, miksi 10 metrin matkalla jalkani alkoivat täristä kuin olisin juossut niillä maratoonin (mitä, en ole koskaan kyllä tehnyt). Tiesin, että oli diagnoosi mikä tahansa, kovin hyvä se ei olisi, koska seuraavana oireita alkoi tutkia neurologi. Pääsin vielä illan aikana pään magneettikuvaukseen. Pään kuvassa näkyi MS-taudille tyypillisiä muutoksia aivojen kahdessa eri osassa.

Tässä ollaan. Likvornäytteen jälkeiset päänsäryt on jo melkein selätetty viiden päivän jälkeen. Jalkojen iho on edelleen kosketukselle turra ja meidän pienen koiran(pennun) kanssa korttelin ympäri käytävän päivälenkin jälkeen jalat huutaa täristen lepoa. Tältähän 36- vuotiaan perheenäidin tuleekin olonsa tuntea, eikö?

English summary: 've always had a feeling that if I will ever have illness, it will be MS. Today that feeling became reality. Apart from the hysterical crying I let out after coming back home from A&E, I feel surprisingly calm. The neuro dr's almost condolences of my brain MRI results left me with lot of unanswered queastions. I have to wait for the confirmed diagnose in worse case for a months. Then the results of the spinal tap that was takes in A&E should be ready. This is either MS or other neurological illness that has taken my legs.

My legs became numb waist down few days ago. Before that just the soles of my feet had been numb for 2 weeks. I blamed it on my back, turned out I was wrong. So here I am. 36-year-old mother of two. I can just about manage to walk around the block with our puppy with shakey legs crying for rest.